Villiyrttejä kesyttämään

Litulaukka, Alliaria petiolata, on vanha viljelykarkulainen, joka kannattaisi ottaa kiinni. 

Teksti: Marianna Soini Kuva: Elina Vuori

Kaikki viljelykasvit ovat villimuodoista lähtöisin, mutta usein pitkän jalostusprosessin muokkaamia. Villiyrteissä ja -vihanneksissa monia kiehtoo juuri niiden villeys. Niitä pidetään ravinteikkaampina ja aromikkaampina kuin viljeltyjä kasveja, todellisina rikkausruohoina.

Villivihannesten kerääminen luonnosta, hortoilu, on monille kokonaisvaltainen harrastus ja jopa elämäntapa. Alkukantainen keräilyvietti, liikunta, raitis ilma, päivänvalo, tuoksut, äänet ja luonnon tarkkailu liittyvät kaikki yhteen ja luovat elämyksen, johon jää helposti koukkuun. Näin kertovat villiyrttien asian­tuntijat kuin yhdestä suusta.

– Kiinnostus villivihanneksia kohtaan on valtavaa, se on aivan räjähtänyt viime vuosina. Vuoden mittaisissa hortaohjaaja-koulutuksissamme on kaikenlaisia ihmisiä biologeista opettajiin ja lapsiperheiden vanhemmista  ravintoloiden henkilökuntaan, kertoo luonnonyrttineuvoja, tietokirjailija ja hyvinvointikouluttaja Raija Kivimetsä.

Hänen mukaansa innostus koskettaa kaiken ikäisiä miehiä ja naisia. Koulutuksissa ikähaitari on ollut 22–70 vuotta.

Myrkkykasvit pelottavat

Kaikilla ei ole kuitenkaan aikaa, halua tai rohkeutta lähteä luontoon ruokatarpeita hakemaan. Kasvintuntemuksen onkin oltava täsmällistä, jotta myrkylliset kasvit jäävät keräämättä.

– Nykyään hirmu harva tuntee kasveja, ja myrkyllisiä kasveja pelätään. Kerran sain onneksi tutkia erään poimijan repun, jonka piti olla täynnä ”villiporkkanaa”. Se olikin myrkkykatkoa, Kivimetsä muistelee.

Hänen mukaansa hortabuumi on tuonut mukanaan myös huolestuttavia lieveilmiöitä, joita on nähtävissä sosiaalisessa mediassa.

– Uhotaan, että mitä tahansa voi luonnossa maistella ja kenties päästä ”tiloihin”. Kerääjältä kannattaakin aina vaatia poimijakorttia tai todistusta poimijakoulutuksesta, Kivimetsä painottaa.

Vastuullinen kerääjä ajattelee luontoa ja toimii kestävästi. Paikoin on havaittu ryöstökeräilyä, jossa luonnonkasvit on poimittu loppuun kasvupaikaltaan. Näin on käynyt esimerkiksi isomaksaruoholle ja kallioimarteelle, josta käytetään aniksen makuista juurta.

Ruukkuun ja penkkiin

Kun villivihannekset näin kiinnostavat, mutta kaikki eivät niitä luonnosta saa tai halua, voisihan niitä ryhtyä viljelemään. Ruukkuvihannesviljelijät ovatkin jo ottaneet ensi askeleita tähän suuntaan. Nokkonen on Varpio Puutarhan valikoimissa, ja karhunlaukka on kausituotteena kokeilussa Oksasen Puutarhalla.

Mitä muuta villivihannestuntijoiden mielestä kannattaisi ryhtyä kasvattamaan?

– Nokkosen lisäksi ainakin ­vuohenputkea, siankärsämöä, voikukkaa, poimulehteä ja litulaukkaa, Kivimetsä luettelee.

Hän tuottaa maatilansa luonnonkasvustoista uutta satoa ”laiduntamalla” eli niittämällä kasvuston matalaksi. Näin päästään poimimaan tuoretta tavaraa jopa 4–5 satoa vuodessa.

– Jostain syystä maitohorsman laiduntaminen ei kuitenkaan onnistu, hän kummastelee.

Hienostuneita makuja

Keittiömestari Jouni Toivanen julkaisi neljä vuotta sitten kirjan Viettelevät villiyrtit. Hän on paneutunut niihin sekä kotikeittiönsä että Michelin-tähtisen ravintolamaailman näkökulmasta.

– Nokkosta odotan ensimmäisenä ja käytän eniten. Saksankirvelin siirsin uuteen pihaani, kun en sitä luonnosta löytänyt, ja toivon sen villiintyvän. Ennen rannikolla asuessani keräsin merikaalia ja merisinappia, joissa on suolainen ja syvällinen maku, hän kertoo.

Valkosipulin makuista karhunlaukkaa on Suomesta vaikea saada, joten tieto alkavasta viljelystä ihastuttaa Toivasta. Hänellä on myös muita, melko jännittäviä toivomuksia viljelykasveiksi.

– Parfyymistä maarianheinää ja tuoksusimaketta kun saisi enemmän. Ja olisi hienoa, jos joku viljelisi osmankäämiä. Sen varren valkoinen osa käytetään kuin purjo, ja se maistuu paremmalta kuin kurkku, Toivanen kuvailee.

Hänen mielestään luonnonkasvien villiys on silti myös arvo sinänsä. Ruuanlaitto on monimuotoisempaa ja taidokkaampaa, kun aineksia haetaan lähiluonnosta.

Vesiheinäkin on herkkua

Tietokirjailija Katariina Vuoren­ Nokkonen-kirja ilmestyi kaksi vuotta sitten, ja viime syksynä häneltä tuli uusi teos Kukkaisruokaa. Vuori kertoo olevansa villivihannesten suhteen opportunisti eli keräävänsä mitä läheltä ja reitin varrelta löytyy.

Nokkos­asiantuntija liputtaa luonnollisesti nokkosen puolesta, mutta tunnustaa himoitsevansa myös nuoria poimulehtiä. Sen sijaan vaniljaisesta ja mantelimaisesta mesiangervosta hän sai kyllikseen innostuttuaan siitä ensin liikaa.

– Olisi mahtavaa, jos esimerkiksi nokkosta, vuohenputkea ja litulaukkaa saisi ruukkuvihanneksena. Lisäksi vesiheinä eli pihatähtimö on salaattina mehukasta ja itumaista ja sopii myös itämaisiin ruokiin. Ja onhan siinä ne pienet kukatkin, Vuori tunnelmoi.

Hän muistuttaa, että luonnonkasvien maku ja ravinteisuus vaihtelevat suuresti kasvupaikan ja -olojen mukaan. Viljellyt kesy-yrtit eivät siksi välttämättä kalpene villivihannesten rinnalla.

 

Lue myös juttu Hortasta viljelyideoita, P&k 2/2105.

Kukkaisruokaa-kirjan esittely sivulla 37.